Hullut pudottajat

Olen seurannut silloin tällöin muutamia kotimaisia ja ulkomaisia painonpudotusohjelmia. Monikaan näistä ei ole saanut minua koukuttumaan, mutta viime syksynä löysin itseni useasti (okei joka kerta) tv:n äärestä, kun Jutta ja puolen vuoden superdieetit pyöri ruudussa.

Ravitsemusasiantuntija Patrik Borg on blogissaan kirjoittanut osuvasti näistä tosi-tv-laihduttajien projekteista ja siitä, mikä niissä mättää. Se, kuinka monta kymmentä kiloa henkilö on laihduttanut, ei todellisuudessa ole mikään mittari, vaan se, onko henkilö pystynyt pitämään nämä kilot kurissa. Olen aikaisemmin maininnutkin, että olen saanut seurata lähipiirissäni muutaman ystävän elämäntapaprojekteja (paino sanalla elämäntapa). Nämä muutokset ovat tulleet jäädäkseen ja paino ei ole lähtenyt nousuun, kun sen on kerran alas saanut. Nämä tosielämän tähdet motivoivat minua paljon enemmän kuin ne tuntemattomat ihmiset ja PT:t, joiden motto on "no pain, no gain".

 

Miksi sitten itse katson laihdutus/elämäntapamuutosohjelmia? Mielestäni niistä välittyy mahtava tunne, se riemu niiden onnistujien kasvoilla, kun he (mahdollisten) lukuisten epäonnistumisten jälkeen onnistuvat ja ovat varmoja siitä, että eivät enää palaa takaisin vanhoihin tapoihin. Se, mitä näiden ihmisten elämään kuuluu tänä päivänä, jää tietysti katsojille arvoitukseksi.

Rakas, sinusta on tullut pullukka -ohjelma on kuitenkin mielestäni kaikkien laihdutusohjelmien huipentuma. En ole itse koskaan opiskellut liikunta- tai ravitsemustieteitä, mutta jo maalaisjärki kertoo, että jos tavoitteena on laihtua niin paljon kuin mahdollista, mahdollisimman lyhyessä ajassa, ei lopputulema voi pidemmän päälle olla hyvä. En tietenkään tiedä, mitä ohjelman kulisseissa tapahtuu, mutta katsoja saa ohjelmasta käsityksen, että "pullukan" päivätyö on liikunta, mieluiten raskas sellainen ja "pullukka" syö päivästä toiseen samoja ruokia muovikulhoista. Kun punnitus on ohitse, haaveillaan juustoisesta pitsasta ja samaan aikaan vannotaan, ettei enää koskaan.

Jokaisessa katsomassani jaksossa päävalmentaja-Jenni lyttää omavalmentajan. Omavalmentaja ei osaa, eikä hän ole liikunta-alan ammattilainen. Ei tietenkään ole, vaan sinä Jenni itse olet! Mielestäni on outoa, että ohjelmaan on saatu/otettu yhteistyökumppaniksi suuri valtakunnallinen liikuntakeskusketju, mutta esimerkiksi tämän liikuntakeskuksen ammattilaisia ei ole hyödynnetty ohjelmassa kertaakaan. On kivempaa, kun omavalmentaja laitetaan tekemään treenejä pullukan kanssa ja sitten päävalmentaja tulee muutaman viikon päästä kertomaan, että se mitä teette ja olette tehneet, on muuten täysin perseestä.

Mikä mielestäni näissä ohjelmissa muun muassa mättää?
- pikainen painonpudotus ja radikaalit muutokset
- pääkoppa jää jälkeen tai henkilön mahdollisia psyykkisiä esteitä ei oteta projektissa huomioon
- loukkaantumisriski, kun satakiloista henkilöä juoksutetaan juoksumatolla henkihieveriin
- uskomus, että vain salilla huutamalla läski poistuu kehosta
- uskomus, että vain maitorahkaa ja soijalesitiiniä syömällä laihtuu
- uskomus, että painonpudotus on ainoastaan kurjaa ja kaikesta joutuu luopumaan

Mutta varmasti myös jotain hyvääkin:
- motivoi ihmisiä - "jos tuokin, niin kyllä minäkin"
- kannustaa hankkimaan ammatti-ihmisen apuun

 

Kuvat: Fitspiration

Mitä ajatuksia teille nousee näistä tosi-tv-ohjelmista? Motivoivatko ne vai saavatko ne näkemään punaista?

Aina on mahdollisuus muuttua, vinkkasi yksi elämäänsä remontoinut ystäväni juuri äsken.
Mainiota loppuviikkoa, inspiroitukaa niistä tosielämän sankareista, joita teillä jokaisella varmasti löytyy myös ihan läheltä.

<3: Anni