Ei otsikkoa

Teki mieli tulla käymään täällä blogissa, mutta en oikein keksi, mistä kirjoittaisin. Kerron siis vaihteeksi vaikka kuulumisia.

Jussi oli eilen nilkkaleikkauksessa. Olen ollut tämän päivän etätöissä omaishoitajana kotona ja tuntuu, että seinät kaatuvat niskaan. Kipulääkepöllyissä oleva mies ei ole varsinaisesti se kaikkein seurallisin kaveri. Samaan aikaan auttavan käden pitäisi kuitenkin olla inahduksen päässä. Älkää käsittäkö väärin. Autan mielelläni rakasta puolisoani, mutta teen itsestäni samalla rasittavan marttyyrin, joka ei voi poistua kotoa muualle kuin ruokakauppaan tai apteekkiin. Voisin hyvin lähteä lenkille tai hakea joogamaton auton takakontista ja tehdä kotona edes jonkunlaisen treenin. Mutta enpä tee.

Tänä keväänä stressi-Anni on nostanut taas päätään. Stressi-Anni syntyi 2,5 sitten Kotkaan muuton yhteydessä. Stressiä seurasi apaattinen haahuilija. Nyt tunnen tätä samaa apatiaa, enkä jaksa tehdä asialle oikein mitään. On helppo lähteä liikkumaan, kun joku pyytää seuraksi. Mutta kun lähin lenkkiseura on 50 kilometrin päässä ja kotona seurana on rampa kaveri, on helpompi jäädä kotiin seuraksi. Ja tehdä ruokaa, tai syödä keittiön kaappiin ostettuja minttusuklaapatukoita.

Opettelen olemaan itselleni armollinen. Uskon, että vielä tulee se aika, kun ei tarvitse stressata oman kodin löytymisestä, vaan voi keskittyä ainoastaan olemiseen. Ja omaan napaansa.

Miten sinä saat kiven taas pyörimään, kun tuntuu, että se on paksun sammaleen peitossa? Mistä ammennat voimaa arkeesi?