Motivaatiota mä metsästän, tahdon saada uuden...

Viime viikkoina motivaationi on liikunnan suhteen ollut kadoksissa. En ole ollut sairaana, töissä ei ole ollut normaalia kiireisempää, olen vain ollut mestari keksimään erinäisiä tekosyitä, miksi en juuri tänään viitsi / jaksa / halua lähteä liikkumaan. Eipä sillä, ei tämä huijaus ole keneltäkään muulta kuin itseltäni pois.

Eilen koin taas sen hetken, kun päätin, että nyt on aika taas napata itseä niskasta kiinni. Minua huvittaa aina nämä uudet alut. Toisaalta ne ovat säälittäviä, toisaalta inhimillisiä ja innostavia. Mutta kun näitä uusia alkuja on ollut jo kymmeniä vuoden sisään, kallistun enemmän tuohon säälittävän puolelle. Toisaalta, kun tarkastelen tätä matkaani esimerkiksi puolen vuoden ajalta, olen varma, että olen silti monta askelta lähtötasoani ylempänä, vaikka välillä pakitan, peruutan poispäin siitä tavoitteestani. Miksi teen näin, jos muka haluan kovasti jotain parempaa? Minulla ei ole tuota viisasten kiveä, mutta keittiöpsykologi minussa on keksinyt paljon syitä. Tässä muutamia suosituimpia:

1) En halua muutosta riittävästi.
2) Haluan muutoksen, mutta en ole valmis luopumaan tietyistä asioista.
3) Haluan muutoksen heti.
4) Kun pientä muutosta on havaittavissa, palkitsen itseni tästä.
5) (Kun tämä olotila pahenee, seuraa:) Minuahan ei kukaan määräile! -olotila
6) Olen heikko.
7) Rakastan liikaa ruokaa.
8) Kellokin on jo niin paljon.
9) Minulla on vuorokaudessa vähemmän tunteja kuin muilla.
10) Ja satamiljoonaa muuta syytä, miksi juuri minulla on vaikeampaa ja kurjempaa kuin kenelläkään muulla.

Noniin, mutta eilen siis selätin nämä kaikki syyt ja pääsin korkkaamaan lenkkeilykauden pururadalle. Lenkin pituus ja vauhti eivät taaskaan päätä huimanneet, mutta olin liikkeellä, nautin siitä ja halusin lisää! On varmaan sanomattakin selvää, että vielä illallakin hihkuin innosta. Tähän intoon saattoi vaikuttaa myös se, että näin pitkästä aikaa erästä ystävääni. Halauksia, lähtekää liikkeelle! <3