Tossua toisen eteen - pääkallokelilläkin

Sain isältäni syksyllä hyvän tyttären lahjaksi talvilenkkarit. Ei, talvilenkkareilla en tarkoita nyt niitä jokasään kanootteja, vaan juoksuun tarkoitettuja nastalenkkareita, joissa toki on myös säänpitävä pinta. Omat Icebugini ovat todistaneet talven aikana loistavuutensa niin kävely- kuin hölkkälenkeilläkin. Nastat kenkien pohjassa takaavat, että lenkiltä selviää kotiin ilman kaatumisia, vaikka ulkona olisi millainen pääkallokeli tahansa. Näitä on testattu siis vauhdikkailla askelilla peilijäällä ja kengät todella pitävät minkä lupaavat.

Icebugit pääsivät tositoimiin viimeeksi eilen illalla.

Mites tää pieleen mennyt silmänisku??

Tämän Icebug-mainospuheen jälkeen voisin kertoa muutamalla sanalla suhteestani (talveen, joka on perseestä, no ei vaan) "juoksemiseen", joka on vielä toistaiseksi lainausmerkeissä etanamaisen hitaan tahtini vuoksi. Rakastan liikunnasta ja erityisesti juoksemisesta saatavaa euforista oloa. Muutama vuosi sitten olin mielestäni suhteellisen hyvässä kunnossa ja teinkin ystäväni (terveisiä <3) kanssa kevään ja kesän ajan viikoittain saman juoksulenkin. Toinen toistamme kirittäen myös lenkkiin käytetty aika lyheni kesän aikana. Kesä loppui ja ystäväni muutti länsirannikolle. Itse muutin syksyllä Kotkaan, kun opiskelut olivat loppusuoralla. Remontoimme asuntoa, elimme bicmäceillä, sipseillä ja lämpimällä kolalla. Loppuvuodesta 2011 aloitin nykyisessä työpaikassani, joka sijaitsee Kuusankoskella, siis noin 65 kilometrin päässä kotoani. Istun päivittäin autossa kaksi tuntia ja töissä toimistolla vielä 8 tuntia. Nämä kaikki yhdistettynä painoni nousi ennätyslukemiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa, että tämä ei missään nimessä ole mikään hyväksyttävä selitys painonnousulle. Elämäntilanteet muuttuvat, so what, aina löytyy aikaa liikunnalle. Jos niin haluaa. Minä halusin heittäytyä marttyyrin rooliin, syödä ja lihoa, koska elämäni oli niin rankkaa ja työnteko vei kaikki voimani.

Viime kesänä toisen ystäväni (terveisiä <3) kanssa tekemäni juoksulenkit saivat minut voimaan pahoin. Olin huonossa kunnossa ja oli aika tehdä jotain.

Hiljalleen yritän kääntää tätä venettä toiseen suuntaan. Liikunnan ja oikeanlaisen ruuan avulla uskon löytäväni taas jostain sen elämäniloisen Annin. Ja sen flow'n, jota en vielä eilisellä juoksulenkillä saavuttanut. Liikunnasta saatava euforia on siitä sitkeä tapaus, että kun sen kerran saavuttaa, sitä tunnetta ei voi unohtaa. Sitä kohti haluan tavoitella - aina. Ja sitä bikinibeiben kroppaa.