Haasteet romukoppaan

Ystäväni Sari kysyi edelliseen postaukseeni liittyen, mitä tein viiden viikon ajan eri tavalla ja tärkeimpänä: mitäs nyt?

Olen nyt osallistunut kahdesti näihin julkisiin haasteisiin. Tällä hetkellä koko haaste-sana ällöttää minua. On helpohkoa olla x viikkoa tekemättä jotain ja tehdä asiaa y sen sijaan, mutta se, miten nämä toiminnot saadaan rutiiniksi, onkin tämän koko homman juju. En ole itse kokenut valaistumista näiden kahden haasteen aikana, koska totuuden nimissä; näiden "haasteiden" aikana se todellinen haaste on ollut minimaalista.

Luulen, että omalla kohdallani tämä lihattomampi lokakuu oli osasyyllinen projektissa onnistumiseen. Olen lihansyöjä ja varsin vihreä kasvisruokien kokkailija. Vaikka kasvisruoka ei automaattisesti ole kevyttä, mielikuvituksettomana minänä miellän sen helposti salaateiksi ja kasvissosekeitoiksi. (Kasvisruokien reseptejä on miljoonia, mutta kun jonkun pitäisi ne ensin kaivaa sieltä netin kätköistä ;-)) Joka tapauksessa, näinä kasvisruokapäivinä huomaamattani kevensin omaa ruokavalioani. Jos kasvisruokapäiviä oli viikossa kaksi ja viisi päivää viikosta söin entiseen tapaan, merkitsee se minun matematiikalla miinus-kaloreita viikossa.

Koska teen istumatyötä ja istun tämän lisäksi vielä päivittäin autossa pari tuntia, ei päivän kaloritarpeeni oli häävi. Kehonkoostumusmittauksen mukaan päivittäinen, peruaineenvaihduntaan kuluva kalorimäärä oli reilu 1400. Lyhyet siirtymät ja kevyet päivittäiset askareet eivät tätä kulutusta nosta pilviin.

Mutta mitäs nyt sitten? Jatkan nautiskelevaa elämäntapaani, nautin liikunnasta ja hyvästä ruuasta. Ehkä hieman useammin kasvispainotteisesta.

Viiden viikon haaste

Viiden viikon haaste päättyi ja olen nyt jo useamman päivän pantannut haasteen tuloksia. Yksi syy on ollut kiire ja toinen orastava syysflunssa. Työpäivän jälkeen olen vain maannut ja voivotellut. Kolmannen syyn ajattelin ensin pimittää teiltä lukijoilta, mutta en siihen sitten pystynytkään. Viikonloppu kului enemmän ja vähemmän herkkujen, ja etenkin suolaisen ruuan parissa. Sunnuntaina en edes uskaltanut astua vaa'alle, sillä tunsin, että ylimääräistä nestettä kehossa on ja p-a-l-jo-n.

Tänään vihdoin punnitsin itseni aamulla ja ilokseni voin ilmoittaa, että viiden viikon haasteen tavoitteeksi asetettu kahden kilon painonpudotus saavutettiin ja jopa ylitettiin kahdella sadalla grammalla! ;-) Rehellisyyden nimissä, en uskonut edes viime viikolla, että tavoite voisi olla saavutettavissa. Mutta pienistä teoista kasvaa suuri puro ja vaikka välillä matkan varrelle ilmaantuu (itse asetettuja) patoja, on nämä kaikki padot purettavissa, kun vain niin päättää.

Nyt lopetan kuitenkin nämä julkiset haasteet ja keskityn siihen perustyöhön. Tulokset tulevat sitten siinä sivussa.

Viimeistä viedään

Tänään on viiden viikon haasteen viimeinen päivä. Lupasin laittaa ajatuksia haasteesta, mutta juuri nyt haaste ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä tänään on kauan odotettu päivä. PMMP pitää tänään toistaiseksi viimeisen keikkansa ja minulla on liput keikalle!

Tämä päivä pitänee sisällään sekä itkua että naurua, mutta olen silti varma, että ilta tulee oleman huikea.

Onko siellä muita, jotka onnistuivat hankkimaan liput tälle viimeiselle keikalle?

Rentouttavaa sunnuntaita!

Haaste: Viimeinen viikko käynnissä

Minun oli palattava aiempiin postauksiin ja laskettava: kyllä, eilen käynnistyi viiden viikon haasteen viimeinen viikko ja se tarkoittaa sitä, että vielä (enää) on tämä viikko aikaa kiristellä. Asetin tavoitteekseni -2 kg. Palaan viikonloppuna asiaan, miltä tuo tavoite tuntui ja ennen kaikkea, saavutettiinko se.

Toisella haasteviikolla käynnistyi Lihaton lokakuu -kampanja, jota itse sovelsin ja sovellan lihattomampana lokakuuna. Olen pitänyt vähintään yhden kasvisruokapäivän viikossa ja vähentänyt punaista lihaa ja broileria - eikä entinen lihansyöjä-minäni ei ole moksiskaan. Kala ja katkaravut, herkulliset juustot ja pähkinät ovat tuoneet ruokiin maukkaita vivahteita. En kyllä ole koskaan sylkenyt lasiin pihvilautaselle, enkä tee niin jatkossakaan, mutta reseptejä on maailma pullollaan, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, eikä valmistaa sitä ainaista spagetti-bolognesea.

Kävin viime viikolla verenluovutuksessa ja hemoglobiinini oli laskenut kymmenen yksikköä heinäkuusta. Voisiko tämä johtua tästä lihattomammasta ruokailusta vai olinko vain kesällä tankannut rautaa poikkeuksellisen paljon? Hemoglobiinini on siis edelleen todella hyvä naiseksi enkä ole tästä huolissani. Tämä herätti vain minussa ajatuksia, kuinka nopeasti erilainen ruokavalio alkaa vaikuttamaan kehossa... Erityisesti ne positiiviset vaikutukset.

Nämä "muutokset" elintavoissa yleensä unohtuvat muutaman päivän jälkeen, mutta entä jos sinnittelisikin vielä muutaman päivän enemmän? Eikö olekin kamala ajatus, että ne tulokset olisivat olleet (ja olisivatkin!) saavutettavissa, aivan käsiesi ulottuvilla, mutta sitten oletkinlähtenyt viime hetkellä takaisin päin. Sillä hetkellä hetkellinen (ja todellakin hetkellinen) nautinto valtaa mielen ja se paras palkinto kummittelee enää haaleana mielessä. Kun tämä hetkellinen tyydytys on täytetty, ajatus kirkastuu taas ja se kaikkein arvokkain palkinto on siirtynyt taas hieman kauemmaksi.

Olen itse mestari tässä, joten tiedän, mistä puhun. En ole kuitenkaan luovuttanut, vaan saavutan tätä palkintoa hitaasti, tosin useampien ylimääräisten lenkkien kautta. Jonain päivänä saan sen palkinnon kiinni ja onnittelen itseäni, voittajaa.

Sunnuntaina, kun tämä viiden viikon haaste loppuu, jatkuu taas se elämän mittainen haaste - parempi minä. Se ei lopu koskaan.

Retriitillä

Tänä viikonloppuna olen leikkinyt olevani retriitillä. Olen ollut omassa seurassani (some-maailmaa ei lasketa), vailla mitään erityisen järkevää tekemistä.
Tekee välillä ihan hyvääkin olla yksin, mutta kyllä mun mielenterveys olisi koetuksella, jos ei olisi yhtään ihmiskontaktia vaikkapa viikkoon.
Jussi on tehnyt tällä viikolla töitä aamusta yöhön ja käynyt kotona ainoastaan nukkumassa. Minulla olisi siis nyt aikaa tehdä vaikka mitä ja vielä parhaassa mahdollisessa seurassa (siis itseni kanssa). Mitä sitten olen tehnyt? No en juuri mitään. Olen tehnyt kotitöitäkin tänään niin verkkaisesti, että olen tuntenut itseni vähintään isoäidiksi. Yhden kotityön jälkeen on pakko aina levätä "hetkinen". Vasta sitten, kun kaikki lempiblogini oli selattu useaan otteeseen läpi, oli aika tarttua seuraavaan hommaan. Syytän tästä voimattomuudesta osittain eilistä salitreeniä, joka taas muistutti nöyryydestä. Jos et ole käynyt, et selviä ilman lihallista rangaistusta.

 

On ollut ihana lukea suosikkiblogeja oikein ajan kanssa. Tilasin aikaisemmin useampaakin aikakauslehteä, koska niiden lukeminen oli ja on omaa aikaa parhaimmillaan. Nyt lehtien tilaaminen on jäänyt ja blogit ovat syrjäyttäneet perinteiset lehdet. On kiva tunne, kun kiireisen viikon jälkeen ehtii koneen ääreen kunnolla ja lukee kaikki viikon aikana tulleet postaukset.
Mutta voi sitä kurjuutta, kun olen kolunnut kaikki suosikkiblogit moneen kertaan läpi ja se säälittävä tunne valtaa minut - miksi bloggaajat kuluttaisivat upeaa lauantaipäivää koneen ääressä postaamassa minulle yhtään mitään.

Tähänastinen viikonloppuni voi kuulostaa säälittävältä, mutta sitä se ei itse asiassa ole ollut. Viikonloppuun on kuulunut treeniä, verenluovutusta, leipomista, ruuanlaittoa, siivoamista ja muita kotitöitä. Äsken tulin kotiin päiväkävelyltä (hello grandma) ja puhtaat pyykit ovat eilisestä asti odottaneet kiltisti pinossa silittäjää. Ehkä seuraavaksi on niiden vuoro.

Elättelen toiveita, että saisin mieheni illalliseksi kotiin. Viini on kylmässä ja tarvikkeet avokadopastaan odottavat kaapissa.
Mä näen kyllä, miten tää ilta päättyy. Meikäläinen vetää viinin omaan napaan ja syö tyhjässä asunnossa kylmää pastaa, kun työvuoro taas venähtää. No, toivossa on hyvä elää.

Miten teidän viikonloppu on sujunut?
Mun "lepohetkeni" koneen äärellä on päättynyt ja laitan kodin kuntoon, kun on vielä valoisaa. Sitten voi sytyttää kynttilät ja nauttia syysillasta. Ja avata sen viinipullon.

<3

Friday motivation

Kuvat täältä.

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun keksin satakunta parempaa syytä olla kotona kuin lähteä liikkeelle ja liikkumaan. Laiskottelu on välillä ihan hyvästäkin, mutta kun laiskotteluputki ei meinaa katketa millään, alkaa jo huolestuttamaan. Kun kotona on niin paljon kivempaa, palelee ja nälättää, pyykkiä pitäisi pestä ja eihän liikkumaan voi täydellä vatsallakaan lähteä. Niimpä niin.

Itselläni tähän laiskotteluun liittyy erittäin vaarallinen lieveilmiö nimeltään nettishoppailu. Eksyn aina tylsyyksissäni nettishoppailemaan. Ladon ilman järjen hiventä ostoskoriin toistaan turhempia (ja ihanampia!) vaatteita ja asusteita. Yleensä järkiinnyn kuitenkin siinä vaiheessa, kun ostoskorin saldo on niissä lukemissa, että loppuvuosi menisi makaroni-linjalla. Kun sitten suljen tämän ostoskorin (en siis huom. vie ostoksia kassalle saakka), mietin, että tähänkin kulutin aika monta tuntia elämästäni. Kehtaankin valittaa, kun ei aika meinaa riittää mihinkään. No tässä minäkin taas tästä paasaan, taustalla auki monta verkkokauppaa.

Viikonlopun Helsinki-vierailulla ystäväni esitteli kirpputorilta tekemiään löytöjä. Toinen ystäväni oli löytänyt Henri Lloydin tikkitakin kirpputorilta muutamalla kympillä. Muutama kymppi satojen eurojen takista! Miksi en itse koskaan löydä mitään, marisen. Voisin vaikka löytääkin, jos joskus kävisin kirppiksillä.

Niimpä kahden viimeisen päivän aikana olen seuraillut Facebookin erilaisia kirppisryhmiä, josko itsekin voisin tehdä hyviä löytöjä. Tänään laitoin yhden huivin tilaukseen. Katsotaan, kun huivi saapuu perille, oliko se hyvä ostos vai täysi fiasko. Hyvä kunto kun voi tarkoittaa itselle toista ja toiselle jotain aivan muuta.

Ilmoitusten seuraaminen tuottaa välillä myös hupia. Kun ihmiset esimerkiksi myyvät 299 euroa maksanutta, "vähän käytettyä" takkia 250 eurolla. Pieleen menneet ostokset ovat ilman muuta kurjia ja olen niitä itsekin tehnyt, mutta tyhmästä päästä kärsii valitettavasti myös oma lompakko.

Kirpputorit ovat parhaassa tapauksessa upeita aarreaittoja, mutta ne ovat myös ekologisia ja taloudellisia vaihtoehtoja ostosten tekemiseen. Toisaalta tuohon ekologisuuteen liittyy myös kääntöpuoli. Kirpputorit ovat täynnä kerran tai pari käytettyjä halpaketjuiden vaatteita. (Toinen puoli on sitten ne henkkamaukan nyppyiset, kainaloista keltaiset ja hieman reikäiset viiden vuoden takaiset trikoopaidat, jotka ovat myyjän mielestä vielä IHAN HYVÄSSÄ kunnossa kirpparille vietäväksi.)

Joka tapauksessa, kirppareista on tullut hyvän omantunnon vaatekaatiksia. Voi huoletta ostaa biletopin yksiä juhlia varten, koska "voihan paidan aina myydä kirpputorilla". En itse ole tässä muita parempi, mutta virheostoksista viisastuneena yritän ostaa vaatteita, jotka kestävät tyylinsä puolesta aikaa, mutta ovat myös laadultaan pitkäikäisiä. Alleviivauksena vielä: kallis hinta ei automaattisesti tarkoita laatua. Yhtä lailla myös halpisvaatteet voivat olla laadukkaita.

Tästä tulikin mieleeni, että vaatekaappini odottaisi syyssiivousta. Mutta ennen kun jaksan sen aloittaa, voisi vielä hetken selata, jos tekisi hyviä löytöjä ;-)

Itserakkautta

Tämän viikon piti olla pyhitetty viiden viikon haasteen osalta oikeanlaiselle ruokailulle ja joo, toki siinä ALKUviikon onnistuinkin, mutta sitten onkin tapahtunut kaikkea kivaa ja minun maailmassani tähän "kaikkeen kivaan" kuuluu olennaisesti hyvä ruoka, ja juoma.

Hurautin perjantaina työpäivän jälkeen Helsinkiin ystäväni luokse. Tavoitteena oli viettää tyttöjen viikonloppua kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi. No ei tietenkään tämän päivän kunniaksi, mutta sattui kuitenkin sopivasti. Täydellistä tallata Helsingin katuja perjantai-iltana, ilman kiirettä mihinkään. Pistäydyimme Kalliossa yksillä, roskapussit (marketin ruokakassit) jalkojen juurella. Mutta tiedättekö, kun Kalliossa voi istua olusilla ruokaostokset vierellä ilman, että kukaan ihmettelee tai edes kiinnittää tähän huomiota.

Joka tapauksessa, illalla seuraan liittyi vielä kaksi ihanaa daamia. Syötiin tacoja, juotiin kuohuvaa ja herkuteltiin juustokakulla. Ja käytiin ajoissa nukkumaan, sillä...

Lauantaina suuntasimme I Love Me -messuille katselemaan uusia kauneuden ja terveyden trendejä (ja kaikkea tähän vähänkin liittyvää). Ilmaisnäytteitä, pitkiä jonoja, mainospuheita, hiiren papanan kokoisia proteiinipatukkamaistiaisia ja mitäs muuta? Vatsa ei todellakaan täyttynyt näistä maistiaisista, vaikka joku niin väittikin. Kun kolmen tunnin kiertelyn jälkeen neljä vatsaa huusi RUOKAA, poistuimme alueelta ja lähdimme etsimään jotain syötäväksi kelpaavaa.

Messuilla oli kiva käydä, vaikka mitään erityistä ei mukaan tarttunutkaan. Itse olin tyytyväinen, kun pääsin Elixian pisteelle mittauttamaan kehoni koostumusta. Olen jo pitkään halunnut mennä tähän mittaukseen, mutta tiedättekö, kun pelottaa...
Joka tapauksessa, pääsin messulipun hinnalla vihdoin mittauttamaan kehoni massoja ja tulokset eivät olleet yhtään niin pahoja kuin etukäteen pelkäsin. Mittauslaite tulosti kuittipaperille tietoja minusta ja personal trainet kävi kanssani tulokset läpi.
Tuomio oli seuraava:
- painoindeksi on hyvä
- säilytä ruokailut entisellä mallilla (annoskokoja voi kuulemma hieman pienentää ;-)
- lisää liikuntaa, jolloin rasvan määränkin pitäisi pienentyä

Viskeraalisen eli käsittääkseni sisäelinten ympärillä olevan rasvan määrä oli hyvä, mistä olin yllättynyt.

Tässä vaiheessa pitäisi varmaankin asettaa tavoitteita seuraavaa mittausta varten, sillä aion todellakin tehdä tästä tavan. Kaikkein parhain varmasti olisi, kun löytäisin jostain saman mittauslaitteen, joka elixialaisilla oli käytössä. Mutta tämä metsästys alkaa joulu-tammikuussa. Nyt on aika tehdä töitä.

Tatskakuumeessa

Olen kärsinyt jo muutaman vuoden tatuointikuumeesta. Olen kerännyt Pinterestiin ideoita ja miettinyt paikkoja kuvalle. Kun näitä kuvia katselee, kuume vain nousee.

Viime aikoina tämä kuume on kuitenkin laskenut jo lähelle normaalilukemia. Viimeistään lukiessani rohkean Lauran kirjoituksen tatuoinnin poistosta, olen miettinyt, josko tyytyisin katselemaan kuvia vain seinillä tai Pinterestistä. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä olen täysin varma kuvasta ja varaan ajan tatuoijalle. Tai sitten tyydyn vain keräämään tatuointeja kansioon.

Otin 18-vuotiaana body tattoon, jonka luvattiin haalistuvan kolmessa-viidessä vuodessa. No, onhan kuva haalistunut, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin niskassani on edelleen epämääräistä sotkua. Olen miettinyt, josko kävisin poistattamassa loputkin musteen rippeet. Tai vaihtoehtoisesti otan uuden kuvan päälle. ;-)

Mikä on teidän suhteenne tatuointeihin tai oletteko joskus ottaneet kuvan, jota nyt kadutte?

Haaste: Toinen viikko takana

Viiden viikon haasteen toinen viikko alkaa olla hiljalleen takana ja olen ollut todella tyytyväinen näihin kahteen viikkoon. En tiedä, onko mitään varsinaisia tuloksia tullut, mutta fiilis on ollut todella hyvä. Tällä viikolla olen kunnostautunut liikkumaan ja toivon, että tämä myönteinen kierre jatkuu myös ensi viikon. Tämän pidemmälle en edes uskalla ajatella, viikko kerrallaan riittää.

Tähän viikkoon on mahtunut mielestäni monipuolisesti niin kehonhuoltoa, punttisalia, tankotanssia kuin aerobistakin liikuntaa juoksu- ja kävelylenkin merkeissä. Monipuolinen liikunta sopii itselleni ehdottomasti parhaiten. Se paitsi kehittää eri osa-alueita, tuo liikuntaan myös miellekkyyttä. Tekemisen mielekkyys, jos joku lisää motivaatiota ja synnyttää myönteisen kierteen.

Jos tämän haasteviikon teema oli liikunta, aion ensi viikolla panostaa taas ruokailuun.

Miten siellä kuntoilu sujuu?

Rauhaisaa sunnuntai-iltaa,
Anni

Pinkki päivä

Tänään on ollut taas jokavuotinen pinkki päivä. Myös itse olen tunnustanut väriä niiden kaikkien rintasyöpää sairastavien ja sairastaneiden naisten vuoksi. Tämä kavala, mutta valitettavan yleinen sairaus on kolahtanut lähelle ja siksi kampanja koskettaa erityisesti.

Roosa nauha -päivä herättää hieman ristiriitaisia tunteita. Kun ajattelen kaikkia niitä naisia, joita tämä sairaus on niittänyt. Samalla mietin niitä vahvoja naisia, jotka ovat selättäneet sairauden, kokeneet elämän nurjan puolen ja vahvistuneet. Jatkaneet matkaa samalla kun tukka on alkanut taas kasvaa. Kaikille ei annettu tätä mahdollisuutta.

Me voimme kaikki olla mukana kantamassa kortemme kekoon, jotta nämä sairastuneet naiset saisivat parasta mahdollista hoitoa ja tukea. Lisää Roosa nauha -päivästä ja kampanjatuotteista voi lukea täältä.

Tämä päivä on naisille - niille, jotka taistelivat ja taistelevat.

 

Nautitaan auringosta - hyvää viikonloppua!

 

Anni

Päivä lakto ovona

Viime postauksessa manasin saamattomuuttani ja sitä, etten kykene sitoutumaan täysillä mihinkään. Päätin, että ryhdyn Lihattomammalle Lokakuulle ja eilen testasin ensimmäistä kertaa (tietoisesti) lakto ovo -ruokavaliota.

Harmi, kun en ymmärtänyt kuvata ruokiani, sillä eilisen aikana syömäni ruuat eivät todellakaan kalvenneet lihaisampien rinnalla. Listalle mahtui muun muassa salaattia, kasvistäytteistä uuniperunaa, juustolla ja kasviksilla täytetty croisant sekä sienipiirasta ja lasillinen punaviiniä. Ruokavalio ei ollut sieltä terveellisimmästä päästä, mutta pääsinpä tutustumaan ihaniin makuihin.

Ehdottomat kiellot eivät sovi minulle, sillä alan usein protestoimaan näitä itse itselleni asetettuja kieltoja vastaan. Lopputulemana näytän itselleni keskisormea, repsahdan ja poden morkkista. Olen huomannut, että kun en varsinaisesti kiellä itseltäni mitään, ei morkkiskaan ole niin valtaisa. Morkkistakin toki aina välillä tarvitaan. Jos olen syönyt epäterveellisesti, keho ja mieli voivat huonosti. Silloin on peiliin katsomisen paikka. En koe epäonnistuneeni, mutta kyllä, olen tehnyt itselleni hallaa ja se surettaa. Epäonnistumisen tunne on kuitenkin niin kurja, että ponnistelen mieluummin kuiville lievästä pettymyksestä kuin syvältä itseinhon syövereistä. En voi vaikuttaa menneeseen, mutta voin tehdä parempia valintoja jatkossa.

Opinnäytetyötä pakertaessani työn tilaaja ja samalla myös silloinen esimieheni sanoi minulle:
"Anni, 80 prosentin suoritus riittää. Aina löytyy hiottavaa ja viilattavaa, työtä voisi jatkaa loputtomiin. Johonkin on kuitenkin vedettävä se viimeinen raja, merkittävä piste työn päättymisen merkiksi."
Opparia tehdessäni annoin 80 prosenttia itsestäni ja työn arvosana oli 4. Antamani panos ja saamani tulos olivat siis sopusoinnussa. Siinä elämäntilanteessa, kun työ vei 40 tuntia viikosta ja matkustukseen töihin ja kotiin julkisia kulkuneuvoja käyttäen kului 15 tuntia, tulos oli riittävä.

Tätä 80 prosentin sääntöä olen yrittänyt noudattaa muutenkin elämässä. Jos syön 80-prosenttisesti hyvin, ei 20 prosentin repsahdus ole niin vaarallista.

Lihattomampi lokakuu

Tänään alkoi Docventuresin Rikun ja Tunnan isännöimä Lihaton Lokakuu -kampanja. Kun kuulin kampanjasta ensimmäisen kerran, tunsin piston sydämessäni. En halunnut edes tietää kampanjasta enempää, sillä olen lihansyöjä henkeen ja vereen. Jopa terveydenhoitaja sanoi kerran hemoglobiinimittauksen jälkeen, että sitä lihaa ei tarvitse ihan joka päivä syödä... Lihansyönnistä tuli opiskeluaikoina jopa pieni vitsi.

Syön siis lihaa ja varmasti kaiken mittapuun mukaan liikaa. Syöpäjärjestöt suosittelevat 300 gramman viikoittaista lihamäärää, mutta kohtuuden sijaan suomalaiset syövät lihaa keskimäärin 200 grammaa päivässä. Keskivertosuomalainen ahtaa siis vuoden aikana lihaa napaansa 78 kiloa. Tämän lihamäärän tuottamiseen kuluu vettä noin PUOLI MILJOONAA LITRAA. Näiden lukujen jälkeen suihkuhanan sulkeminen shampoon levityksen aikana tuntuu melkoisen pieneltä.

Riku ja Tunna eivät kuitenkaan lyttää meitä lihansyöjiä, vaan haluavat kannustaa. Jo yksikin kasvisruokapäivä viikossa on hyvä alku. En itse osallistu tähän tapahtumaan Facebookissa (jossa oli aamupäivällä jo huimat 26 600 jäsentä!), mutta olen ehdottomasti kampanjan tukijäsen ja aion vähentää lihaa lautaseltani. Ehkä intoudun jopa pitämään lihattomia päiviä.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin jälleen jotain tärkeää. Syy, miksi en saavuta tavoitteitani on se, etten koskaan lähde sataprosenttisesti mukaan mihinkään. Miksi en olisi voinut lähteä tähän lihattomuuteenkin mukaan täysin spontaanisti? Ajattelen, etten pysty kuitenkaan. Ja en pystykään, koska oma mieleni sallii nämä lipsahdukset kuitenkin.

Terv. (Joskus hamassa tulevaisuudessa toivottavasti) tuleva curling-äiti